|
|
|
|
Ajassa Nyt -verkkolehti, lokakuu 2007
|
Elämän tarkoitus
Keskikuhan Timppa alkoi taas olla sellaisessa nousuhumalassa että tiesi yllättävän paljon asioita. Yllättävää niissä oli se, että me muut, samalla rupisella kämpällä asuvat komennusmiehet emme olisi millään uskoneet tarinoita todeksi, ellei Timppa olisi totisella vilpittömyydellä vakuuttanut niin olevan. Jotkut saattoivat yllyttää tätä jo parikymmentä vuotta Suomen tehtaita komennushommissa kiertänyttä, hiukan hampuusin oloiseksi rähjääntynyttä tarinaniskijää kysymyksillä. Tällä kertaa toisen kokeneen reppumiehen, Teuvon mieleen nousi piru:
- Vaikka Timo paljon tiädät ja olet reissannut niin sitä et tiädä että mikä on elämän tarkoitus.
Muiden kiinnostus heräsi. Jos ja kun joitain nauratti, niin naamat olivat vakavina jotta Timppa ottaisi asian tosissaan.
- Kaaras siitä pikkasen tohon klasiin kun ei meinaa ekstiä jano hellittää. Noh, mää sanoin pikkasen. Eli reunoja myöten. Sut laitetaan synonyymikurssille seuraavaks. Vai tiätääkö täällä edes kukaan mikä synonyymi on? Niin mitäs sä taas kysyikkään?
- Eikun sitä vaan et jos oisit tiänny mikä on elämän tarkoitus mutta ei sun tarvi näin vaikeeta...
- Vaikeeta? Voi olla, mutta kun tollai kysyt niin nyt annan hintansa arvoisen selityksen, ja ihan ilmatteeks, provosoitui Timppa. - Asia alkoi nimittäin selvitä mulle Jämsänkoskella. Siäl oli sähkömiähenä Laineen Köpi joka oli muuten pirun kova mäkihyppääjä, kippis Köpille. Sattuipa kerran käymään niinkin et se hyppäs Kaipolan mäessä mäkiennätyksen toinen jalka murtuneena. Mut selvinpäin ei olis pystyny. Sil oli muuten hiton iso ja äkäinen terrieri. Tai puoliks ajokoirahan se oli mut kun terrieri on ekstiä fiinimpi niin se sano sitä terrieriks. Suuremmin valehtelematta voin väittää että sen fiksumpaa koiraa ei Jämsänjokilaaksossa ole ollut. Se tunnisti Köpin naisseuralaiset niin että haukkui jos oli turhaa yritystä... Köpi joutu ampumaan sen kun se kolmatta kertaa hyökkäsi kanttorin kimppuun eikä sitä saatu muuten niistä persuksista irti. Sen kanttorin tytär oli muuten tosi uljas plikka. Parkkiintuneempikin reppumies alkoi uskoa sielun olemassaoloon sen vierellä. Pääsin sitä kerran ekstiä saatolle mutta en mä teille kerro yksityiskohtia, sen verran kateellista ja saamatonta porukkaa te olette. Otetaas kunnon hömpsyt tytön kunniaks! Se meni lopulta naimisiin Rauman sellutehtaan käyttöpäällikön kanssa. Se äijä vasta oli roisi. Sillä oli tapana sanoa että porukat nauroi kun hän ilmoitti ryhtyvänsä koomisten tarinoiden kertojaksi, mutta eivätpä naura enää. Olin siä komennuksella ja käytiin sen kanssa tansseissa Mustassa Kissassa. Sen toinen jalka oli viis senttiä lyhee toista, mut lähes takuuvarmasti voin paljastaa että tanssi silti kuin enkeli. Sitte tanssikappaleiden välissä se seisoi ensin sillä lyhyemmällä jalalla ja sit pikkuhiljaa nousi sille pitemmälle ja sanoi: "näi se miäs kasva joka pualelt kon tommose naise lähel pääse. Miälellän mää toristan asian tarvittaes".
Eiku otetaas käyttöpäällikölle! Ja viä sen pitemmällekin jalalle! Mustassa Kissassa muuten oli ain välillä solttuja Kuuskajaskarin varuskunnasta, siältä saaresta. Niitä juatettiin umpikänniin ja usein ne myöhästy yhteysveneestä ja sit ne sai putkaa. Yks sotilas selitti tytöille tanssiessaan että hänen vanhempansa kärsivät vakavasta lapsettomuudesta, mutta onneksi selibatia ei ole periytyvää. Se kaveri liitty myöhemmin meirän asennusporukkaan Joutseno pulpilla. Siitä tuli hyvin arvostettu ja kunnioitettu komennusmies. Naisten parissa ekstiä. Viimeisin, lähes täysin varma tieto on neljät elatusmaksut. Siällä pulpilla meillä oli nokkana Saarisen Jokke. Se oli sivistynyt mies. Teknikko, mutta muuten niin hiano ja herkkä että ei suostunut naiseen ellei ollut syvästi rakastunut. Se ryyppäsi lopulta järkensä mutta eipä se sitä järkeänsä tarvinnut eikä ikinä kaivannut sen kummemmin. Muuten kyllä kovakuntoinen äijä: elää varmaan yhtä mittaa satavuotiaaks ellei kuole ennen. Pohjanmaan kautta, poijjaat! Juu ja Pulpilta me mentiin Enocellin sellutehtaalle. Vai oliko se Mäntän paperitehtaalle? Mun muistikuva on voinu muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa. Meil oli sillä reissulla timpuri joka kirjoitti muijalleen, kun oltiin neljä kuukautta oltu siellä, että matka meni oikein hyvin, lähetä vähän rahaa. Mut hei... Älkää tulko väittämään mulle etteikö she.. se olis ollu teräsluonteinen mies: se pystyi vat.. vastustamaan kaikkea muuta paitsi viettelykshiä. Mutta rasisti she ei ollu.. she vihas kaikkia tasapuolisesti eksstiä... -...
Tässä vaiheessa, kuten odotettavissa oli, Timon jo sammaltamaan alkanut puhe muuttui käsittämättömäksi ja kohta hän sammui sänkynsä laidalle mykkyrään. Teuvo väänsi hänet suurin piirtein sopivaan nukkuma-asentoon, ettei raajat puutuisi kelvottomiksi. Aamulla hän siitä taas kömpisi töihin, kuten monasti ennenkin. Pari uutta, nuorta komennusmiestä tuijotti suu ja silmät pyöreiksi ällistyneinä että mitä ihmettä siinä äsken oikein kerrottiin, kun kautta koko tarinoinnin mukana vaikutti totisuus ja vilpittömyys, kuin siinä ei olisi mitään naurettavaa tai vääristynyttä totuutta ollut. Vanhemmat konkarit, jotka olivat joutuneet pidättelemään tähän asti, höröttivät nyt naurunsa ja painuivat pehkuihin.
- Minulle kyllä valkeni ainakin Timpan elämän tarkoitus, sammalsi mukana ryypiskellyt Teuvo. Se on olla varoittavana esimerkkinä muille.
Vielä huoneeseensa sulkeutuessaan Teuvo huudahti "ekstiä" ja kohta oven sulkeuduttua kuului viimeinen naurun remahdus. Veijo Leino
Pelottava tuttavuus Tuo valkoinen, vanha Toyotan rohjo on rullannut ennekin tuossa. Se käy tämän päättyvän tien päässä kääntymässä. Kukaan ei jää kyydistä eikä nouse kyytiin. Nyt alkaa kiinnostaa kuskin henkilöllisyys; joku syyhän tuollaiseen on. Astelen lähemmäs tietä. Ilta on jo hämärtynyt, mutta katuvalo valaisee miehen kasvot juuri kun hän ohittaa portinpieleni. Säikähdän: kasvot ovat tutut. Pelästymisen syy on kuitenkin ilme jonka näen auton ikkunasta. Vaalean, siilitukkaisen nuorukaisen pyöreät, voimakkaat kasvot katsovat suoraan minuun vihamielisenä, jopa murhanhimoisena, hampaat irvessä kuin rakkikoiralla. Toyota ulvaisee pienellä vaihteella vauhtiin ja kääntyy päätielle, pois näkyvistäni. Hyvänen aika, tuohan ajeli minun takiani täällä. Miksi? Käynnistän aivojeni muistikoneiston. Kasvot olivat tutut. Liittyen jotenkin Lahden toriin, vuosi tai kaksi sitten tapahtuneeseen. Muistikuva laajenee. Valotusaukko kasvaa. Näen mielessäni parikymppisen, voimakasrakenteisen miehen lyövän toista, pienempää miestä kasvoihin. Lyöty paiskautuu katuun. Lyöjä jatkaa pahoinpitelyään potkimalla päähän ja vartaloon. Kauhistuttavan raakaa toimintaa. Ei ollut ensimmäinen kerta kun näen väkivaltaisuuksia, mutta tämä oli epäreiluinta, epämiehekkäintä, kamalinta. Ei tuollainen tyyppi saa liikkua vapaana, hirvittelen ja soitan kännykälläni hätänumeroon. Kerron (hätäisenä) tilanteen. Hätäpuhelimen nainen ilmoittaa poliisille välittömästi. Partio oli aika lähellä koska melkein heti ulvahtaa liikkuvan poliisin sireeni. Pahoinpitelijä kuulee sen myös ja säntää karkuun, viereiselle Alatorille, jossa vaihtaa kävelyksi, jotta ei herätä huomiota. Tuumaan että nyt en jätä asiaa kesken vaan katsotaan peli loppuun asti. Seuraan kaveria välimatkan päästä. Hän ei huomaa minua, jää torin reunalle muutaman ihmisen muodostaman joukon taakse. Muut eivät tiedä hänen osallisuudestaan poliisien tuloon. Näen paikaltani sekä poliisit jotka ovat jo verisen uhrin apuna että pahoinpitelijän, joka luulee nyt olevansa suojassa, tuntemattomana. Teen ratkaisevan päätöksen: menen poliisien luo - tiedän kuka tuon teki, sanon. Poliisit havahtuvat pystyyn. Kaksi voimakkaan, kovakuntoisen oloista lainvalvojaa. Tunnen olevani turvallisessa tilanteessa joten uskallan jatkaa - se kundi on tuolla Alatorin R-kioskilla, voin tulla näyttämään. Koska ambulanssi saapuu juuri, poliisit voivat lähteä mukaani. Toinen kiertää kioskin takaa pakoyrityksen estämiseksi. Virkavaltaan luottavaisena suunnistan suoraan siilitukkaa kohti, joka alkaa jo epäillä tulleensa ilmi, mutta antaa poliisien tarttua käsivarsiinsa, arvattuaan, että pakoa on nyt turha yrittää. Vahvistettuani vielä poliiseille että tämä se mies on, saan luvan poistua. Sitä ennen he haluavat kuitenkin tietoni joten annan toiselle heistä käyntikorttini.
Välikohtaus voisi olla osaltani ohi ja niin luulen sen olevankin. Vaan ei ole. Seuraavana päivänä soittaa kännykkääni nainen joka varmistettuaan henkilöllisyyteni sanoo haluavansa lausunnon eilistä tapausta koskien. Minun on mentävä poliisiasemalle. Naispoliisi on naisellinen komea nainen, mutta kuitenkin minulle tulee vaikutelma että enpä haluaisi hankaluuksiin tuon kanssa. Muodollisuuksien jälkeen kerron tapahtuneen niin kuin sen muistan, naiselle joka on ystävällinen, mutta poraa katseensa minuun ammattimaisen tutkivasti. Lopuksi poliisinainen antaa minulle valokuvanipun, pyytäen katsomaan onko mukana asianosaisia. Selaan nippua. Ensin on muutama joita en varmaankaan koskaan ole nähnyt. Sitten: bingo. Vai onko? Eikös tämä ole se eilinen raakalainen? Laitan kuvan pöydälle ja jatkan selaamista. Viimeisenä on taas jotenkin tutun oloinen, laitan senkin sivuun. Tutkin kuvia ihmeissäni. Uskon yhä vahvemmin, että nämä ovat ne kaksi eilistä, mutta... Äkkiä älyän että heidän tukkansa ovat kuvassa selvästi pitemmät kuin eilen. Annan kuvat haastattelijalleni.
- Tämä on se hakkaaja ja tämän se hakkasi - sanon ja jatkoin - menikö oikein? - Näin ollaan syyte ilmeisesti rakentamassa mutta en voi kertoa kovin paljoa tilanteesta, minulla on vaitiolovelvollisuus. - Mutta miten on mahdollista että teillä on vanhat kuvat noista. Ei kun nyt mä ymmärrän, he ovat poliisille vanhoja tuttuja, vai mitä? - En voi edelleenkään kommentoida, mutta en voi kieltää päättelemästä. Voin kuitenkin kiittää sinua. Tässä tapahtui tärkeitä kiinniottamisia joihin on syytä odotettu jo jonkun aikaa. - Taitaa huumeet liittyä juttuun, utelen. - En kommentoi, mutta päätellä voi edelleenkin. Kiitän avusta, todennäköisesti joku instanssi ottaa vielä yhteyttä.
Muutaman päivän ja viikon aikana asia laimenee muistissani kunnes posti yllättäen tuo kutsun. Minun on sakon uhalla mentävä todistamaan ja antamaan lausunto vielä kerran, nyt käräjäoikeuteen. Oikeudenistunnon koittaessa ilmoittaudun paikalla ja astelen saliin kun nimeni huudetaan. Hiukan karmaisee kun huomaan oikealla puolen käytävää istuvan pahoinpidellyn miehen ja vasemmalla puolen pahoinpitelijän. Joudun kulkemaan heidän välistään tuomarin eteen. Nyt seuraa varsinainen shokki: tuomari varmistaa henkilöllisyyteni mainiten kovaan ääneen koko nimeni ja osoitteeni. Tukkani nousisi pystyyn jos se olisi vahvempi; nythän tuo väkivaltainen rikollinen löytää minut aivan helposti jos niin haluaa. Tuomari pyytää minut todistajan pöydän ääreen. Käännyn pöytää kohti ja samassa näen asianosaisten kasvot. Kumpikin katsoo suoraan silmiini. Hakatun katse on ilmeetön, poissaoleva, mutta toisen katse on pistävä. - Nyt minä sinut pirulaisen saan, voisi hän ajatella noiden silmien takana. Annan lausunnon taas kuten annoin naispoliisillekin. Poistuessani olen hetken kasvokkain syytetyn kanssa. Sama katse pistää vastaani, nyt häivähtävän virnistyksen tai kostonhaluisen irvistyksen kanssa.
Saan tietooni että mies sai vuoden vankeutta. Oli rötöksiä jonkun verran joten laittoivat säilöön miettimään tekosiaan. Pitkän aikaa ihmettelen, miten tietoni voitiin tuolla tavalla kuuluttaa käräjäsalissa. No, varmaankin se on lainmukainen ja tarpeellinen tapa. Nämä asiat palaavat voimakkaina mieleeni kun käyskentelen kotikadullani. Havahdun renkaiden ulvontaan; päätieltä kääntyy auto hurjasti, aggressiivisesti kadulleni. Hämärästä huolimatta tunnistan auton. Se on valkoinen, vanhahko Toyota. Tuleeko se suoraan kohti? Veijo Leino
|