Lehtiötä ei löydy joten painelen kotiin läpi synkkyyttään ja pimeyttään uhkuvan Rotuaarin.Joku pariskunta kävelee ravintolaan syömään ja kaikki alkaa tuntua vain siltä mitä se on, ei miltään.Käyn vielä kaupassa ostamassa tupakkaa.Ilta menee tenttiin lukiessa,ei tässä paljoa joulua ehdi ajattelemaan.Kaupan kassalla on tuttu nuori tyttö ammattikorkeakoulusta – se tervehtii iloisesti, näin sitä päivällä koulun pihalla.Itse olen niin kiireinen että en ehdi sanoa kuin moi hätäisesti ja kovin ärtyneen kuuloisesti,sivusilmällä olen huomaavinani miten tytön ilmeet muuttuvat sekunninsadasosassa pettyneiksi.Minulla juuttuvat sanat kurkkuun enkä saa kakaistuksi että sähän äkkiä koululta töihin ehdit – tyypillinen opiskelija, päivät luentoja, illat kaupan kassalla.

Kotimatkan harmittelen moista asiaa, niin paljon tässä elämässä jää sanomatta, pieniä ja suuria asioita…

Jokin rutistaa sydänalaa ja painan kotiin, kiire on kuin järkensä kadottaneella sadan metrin juoksijalla eikä maaliakaan näy missään, sitä vain painaa kuin elämänsä ikuiselle tartanille eksynyt hullu.Sitten kotona kuppi kahvia ettei vain koneisto ehtisi hyytymään ennen loppukiriä, papereiden selailua.Ja mistäs sen jutun kaivais, tutkailen vanhojen juttujen mappia, ei mitään, loputtomiin muistoja, ei jaksa paneutua.

Istun alas, alkaa jo veekäyrät kireileen ohimosuonien kohdalla.Joulu.Kuka sitä jaksaa miettiä.Sitten äkkiä muistan sen mitä joulu on minulle ollut eron jälkeen jo vuosia, sitä hetkeä kun tyttäreni asuu Helsingin junasta ulos kello 17.10 Oulun asemalla ja lähtee tulemaan kohti.Tai ehkä molemmat tyttäret.Se ainoa asia mitä minä joulustani todella kaipaan, viikkoa omien lasten kanssa, ei mitään muuta.Paskat kaikelle sille rahalle ja lahjoille ja muulle..

Se on joulu.Ja siinä minä taas itkeä pillitän väsymystäni pois ja ajattelen että oikeastaan kuitenkin hyvä että sellainenkin happening on kuin joulu ja ihmisillä hyvä lämmin hellä mieli – edes hetken.