Kiire

Taas, taas menen. Kellossakin aika kuluu liian nopeasti.

Miten meille nämä ajat aina laitetaankin näin, vastaisit nyt kerrankin, onko tässä mitään järkeä?

Ei kiire ole kuninkain huoli, se on tehty ihmisen kiusaamiseksi.

Ei, ei ne maallisen omaisuuden haltijat kiirettä pidä, ne istuvat paikoilleen ja katselevat meitä.

Niille riittää tyhjyys, sisällötön maailma. Toista se on minulla, raukalla.

Menen jälleen näitä samoja polkuja jotka allani aina valittavat, kun niihin jalkani astun, mutta kerro

minulle, onko tämä aina näin?

Jos ei olisi, niin istuisinko minäkin katselemassa kaltaisiani puiston vanhalla penkillä?

Luulen niin, mutta en ole varma. En ehdi olla varma siitä, sillä elämä on liian lyhyt siihen ajatteluun. Jos tietäisin, en varmasti juoksisi paikasta toiseen, ehtimättä edes tervehtiä tätä maailmaa. Mutta luulen silti, että elämä on kuin ilmaan haihtuva savuke, vaikka sitä kuinka nopeasti, tai hitaasti polttaisi, se palaa kuitenkin loppuun. Silti vain kiiruhdan, tietämättä lopullista päämäärää, eli minä valitsin sen nopean tavan.

Entä jos kellään ei olisi kiirettä? Mitä olisi sitten? Juoksisiko maailma aikaansa edellä, niin kuin se tekee nyt. Ei kai, minäkin vain olisin, nukkuisin aamuisin pitkään ja joisin sen kahvin rauhassa.

Entäs nyt, herään ennen kuin kukko laulaa ja juon kahvin matkalla, matkalla sinne missä minulle kertyy enemmän kiirettä. Miten on elämäni laita kymmenen vuoden päästä? Jos vain ehtisin ajatella sitä, niin sen varmasti sinulle kertoisin, mutta en nyt, en tänään, ehkä huomenna, ehkä viikon päästä.

Sinä se aina jaksat vain katsella siellä ja osoitella sormella ivallisesti. Missä sinun kiireesi on? Aivan, nyt sen ymmärrän, olet antanut sen minulle.

Niin minä itsekin nuorrun ajatuksissani, olen lapsi jälleen, ympärilläni on kiirettä, mutta minä vain olen ja minua palvellaan. Niin sen pitääkin olla. Entäs nyt? Minä palvelen muita kiireelläni ja kaikki katsovat minua, kuin en olisi vuosiin edes istunut paikoilleni.

Jos olisin valinnut toisin, olisin valinnut väärin. Itse minä hautani kaivan, mutta hauta ei kaivamatta valmistu. Siksi on kiire olla olemassa, olla olemassa ikuisesti. Näin me viisaat sen ajattelemme.

Valmistuuko maailma kuitenkaan sen nopeammin? Valmistuuko se koskaan, ei ainakaan tekemättä, mutta ei varmasti myöskään kiireellä.

Jos ei olisi ahkeruutta, ei olisi olemassa taidetta. Taidetta joka elää ja on olemassa.

Työllä tehtyyn taiteeseen perustuu koko maailma ja ”itsepäinen työ voittaa kaiken.”

Labor improbus omnia vincit, niin kuin on sanottu. Siksi maailma on tällainen. Kiire on kovaa työtä ja siitä meitä palkitaan.

Silti aina välillä tunnen, kuin en jaksaisi enää, tahtoisin olla ja rauhassa valmistaa työni, en aina niin kiireellä. Silloin olisin ja ajattelisin, miettisin elämääni läpi ja tapaisin ystäviäni. Välillä tekisin, mutta en voisi tehdä niin paljon, niin pienessä ajassa.

Kaikki tämä on meissä,

”Orjat, kahlitut yhteen”, niitä me ollaan, ja kovalla kiireellä ja paineella saadaan paljon valmiiksi, mutta sielun viisaus on aina suurempaa kuin maalliset voimat. Ei se kiire ole niin tarpeellista, se on vain valinta, joka meitä vastaan aina kävelee ja joka silittää päätämme, hetkinä kun on juuri nukahtamassa.

Lesko Järnefelt

Lainsuojaton

Hän ei ole mikään yksityinen henkilö.

Hänestä puhutaan vain kuiskaten ja ivallisesti kapakoiden savuisten pöytien ääressä.

Häntä arvostellaan ylimaallisesti isänmaanpetturina, vaikka ajatukset ovat isänmaallisuuden perikuvia.

Häntä kohden katsoessa silmät vääntyvät pieniksi viivoiksi ja otsalle tulee uhkaava kurttu.

Hänellä ei ole oikeutta istua lähellekään ”isänmaan toivoja ja puolustajia”, jotka ovat antaneet kaikkensa, jopa ahdasmielisen asenteensa isänmaalle.

Hänellä ei taida olla oikeuksia ollenkaan, sillä eihän hänellä ole ihmisarvoa.

Onko se hänen vikansa, että aatemaailma kantaa pidemmälle, kuin monilla muilla, heillä, joille asiat ovat yksiselitteisiä ja mustavalkoisia.

Onko isänmaanpuolustus ainoastaan sodankäyntiä vihollista vastaan?

Onko isänmaallisuus ainoastaan rivissä seisomista ja käskyjen jakamista ja ottamista vastaan?

Eikö isänmaallisuuteen liity maan ja sen joka ikisen ruohonkorren ja puun kauneuden ymmärtäminen ja arvostaminen?

Eikö se, että ymmärtää kauniiden järvien ja jokien arvon ja olisi valmis antamaan kaikkensa sen puolesta?

Eikö rakkaus ja kunnioitus niitä ihmisiä kohtaan, jotka tämän maan ovat meille voineet antaa, ole isänmaallisuutta, jos ei ole käynyt armeijassa, ”tekemässä itsestään miestä?”

Onko minulla jalansijaa tahi sanottavaa isänmaallisuuskeskustelussa, jos minä en ole?

Minä rakastan maata, minä rakastan sen jokaista lehvää ja männynkäpyä, mutta minä en ole armeijassa ollut.

Minuthan saisi monen sodan jälkeisinä vuosia syntyneen mielestä viedä saunan taakse isänmaanpetturina ja koulia vähän järkeä päähän.

Kyllä minä isänmaatani puolustan, mutta minä teen sen kynällä ja sydämelläni.

Minä haluan antaa sanoilla toivoa ja lohtua niille, jotka eivät sitä pysty saamaan sitä kapeakatseisilta ja mustavalkoisilta ihmisiltä.

Mutta miksi puhun minä muodossa, olenko minä se lainsuojaton?

Olenko minä hän, hän jolla ”ei ole sanomista miesten asioista?”

Onneksi hän ei ole mikään yksityinen henkilö. Hän on perikuva Pellervoisen, maassa kasvava ruohonkorsi ja koivussa kasvava lehti. Hän on aate, joka kantaa kauemmaksi.

Ei hän ole syrjityssä asemassa, hän on syrjintä ja ivallisuus ihmisen muodossa.

Kuka arvostaa maata, silloin kun vain taivas on rajana?

Hän!

- Lesko Järnefelt

elokuussa

päivä n:o 27

vuonna 2007