Aina kun aloittaa kolumnin tai minkä tahansa jutun sitä miettii hetken lukijoita.Millaisia ihmisiä he ovat.Tai onko niitä ylipäänsä olemassa? Seuraa silmä tarkkana Googlen kautta tilastoja omien juttujensa kohtaloista maailman bittimerillä, miten ne pärjäävät, onko niillä ollut lukijoita.                       Tai millaisia ihmisiä ovat ne ihmiset jotka lukevat tätä verkkolehteä jota HFU ansiokkaasti jaksaa toimittaa.Miten sitä voisi ryömiä näitä bittijonona pitkin kurkistamaan lukijoitaan.Ei mitenkään,siinä on yksi kirjoittamisen paradokseja – kun työ on tehty sitä ei enää ole, se lähtee kuin lapsi maailmalle ja katoaa sinne.Voi vain toivoa, että se pärjäisi jotenkin tai sitten voi surkutella niitä surkeita juttuja jotka on päästänyt käsistään, niitä joista toivoisi että ne voisi vaikka kasvattaa uudestaan niin kuin epämääräisille teille eksyneen lapsen.Aloittaa kaiken alusta.                       Mutta sitäkään ei voi tehdä.Jokainen lause vie tätäkin kolumnia eteenpäin ja adagio soi taustalla hyvin surumielisenä ja haikeana kuin luopumisen aavistus, kuin vuoden loppu joka taas häämöttää edessä.Ja kirjoittaja ilahtuu kun hän löytää juttuunsa tällaisen aasinsillan jota pitkin kopsutella juttuaan eteenpäin.Hurraa kaikenmaailman aasinsilloille jotka pelastavat pulaan joutuneet kolumnistit keskellä jutunteon vaikeutta.Ja ehkä pitääkin olla hieman aasin luonnetta että jaksaa kirjoittaa.

Tai kuvitella, että tätäkin juttua lukee päätteltään joku elämän katkeroittama kaunasielu joka kaipaa myrkylliseen mieleensä lisää höystettä, muutaman kirpeän havainnon maailman epäkohdista, muutaman ikävän pessimistisen havainnon siitä että yleensä maailmassa kaikki jutut päättyvät onnettomasti niin rakkaudessa kuin muuallakin, muutaman epäselvän huomatuksen Matti Vanhasen ja muiden poliitikkojen kelvottomuudesta, petetyistä vaalilupauksista, pakolaisten tulvimisesta maahamme, työttömien laiskuudesta, sosiaalitoimiston epäluotettavuudesta ja milloin mistäkin epäkohdasta.Epäkohdat piristävät aina pessimistiä koska hän olettaa että maailmaa koostuu epäkohdista, maailma itsessään on jo suuri epäkohta ja se että pessimisti joutuu elämään tässä persläven näköisessä epäkohdassa on jo itsessään suuri loukkaus pessimistin egolle.Siksi hän tarvitsee paljastuksia ja sensaatioita, jotain jonka kautta todistaa itselleen että elämässä ei kannata odottaa mitään hyvää.Kirjoittajan on hyvä tarttua tähän juttua tehdessään – ei muuta kuin keksiä muutama ikävä tosiasia, siepata jostakin jonkun onnettoman politikon tai virkamiehen typerä lausahdus, liioitella se sadanteen potenssiin ja kirjata ylös ikään kuin tosiseikkana ja juttu on valmis.Tai asennoittua juttuun kuin kynänsä raivoon yllyttänyt Kalevan juttutuvan kiihkomieli jonka mielestä Jere Karalahti joutaisi jorpakkoon ja jokainen suomalainen hiihtäjä, Kuitunen varsinkin käyttää taatusti dopingia, se on todistamattakin selvä tosiasia,eihän se muuten voisi menestyäkään. Pyöritellä siitä kokonainen juttu, kuvitella jokin kärsimänsä vääryys ja paisutella se sadanteen potenssiin.

Ja silloinhan onkin jo päässyt juttunsa loppuun.Aasinsilta näkyy selän takana puisena harmaana laatikkona, joki on taas tyyni ja kirjoittaja kopsuttelee aasillaan eteenpäin kuin muinainen Jeesus-lapsi.Kunnes huomaa että vertaus on kohtuullisen ontuva.Pitäisikö se korjata?Keksiä jokin parempi.Mitä paskaa tekemistä Jeesus-lapsella on tämän aasisillan kanssa.Mielen pohjalla häämöttää jokin toinenkin kuva kaukaa omasta lapsuudesta, tekisi mieli tarttua siihen mutta ei jaksa.Jossakin tuolla on lukija joka saattaa nämäkin rivit lukea, ehkä.Kirjoittaja tuntee vain uupumusta, vuosi on ollut pitkä ja työteliäs, kohta hän on valmis vaikka johtamaan kirjastoa, pätevä,moneen kertaan koulittu työtön.Uusi vuosi tulee, vuosi vaihtuu kuten sanotaan ja jos sitä ei muusta tiedä niin ainakin siitä ,että pitää hankkia uusi seinäkalenteri.

Niin että hyvää uutta vuotta kaikille niille jotka jaksoivat tänne asti seurata tätä polveilevan aasin poukkoilua.Uusi mäki häämöttää edessä eikä aasin auta kuin kiivetä…